Ura uusi urkenevi

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen yli viisi vuotta sitten. Olin tuolloin innostunut kehittäjäopettajan alku. Arkityössäni minulla oli käytössä tutkijaopettajan silmälasit. Kehittelin ja kokeilin. Onnistuin ja epäonnistuin. Sain aikaan omia käytännössä toimivaksi kokeiltuja opetuksen toimintamalleja liittyen mm. osallisuuteen (Osallisuus lisää kouluviihtyvyyttä) ja positiiviseen pedagogiikkaan (esim. Tuhat kiloa koettua iloa).

Työni terävimpänä kärkenä on aina ollut voimakas tahto tehdä maailmasta parempi paikka. Tämä tapahtuu mielestäni yksinkertaisesti kohtaamisen, kunnioittamisen, kuuntelemisen ja kannustamisen avulla. Lapset ovat aina ainoa tulevaisuutemme (Toivo). Heitä tulee kohdella arvokkaasti ja arvostavasti, jokaista onnistumista korostaen. Yksikään lapsi ei saisi kokea oloaan turvattomaksi. Jokaisen tulisi kokea olevansa tärkeä, korvaamaton ja ainutlaatuinen. Tämän tunteen olen yrittänyt jokaisella solullani saada aikaan jokaiselle oppilaalleni. Olen äärimmäisen pahoillani, jos en ole siinä onnistunut. Toivon silti, että Sinä tiedät, että yritin parhaani. Lupaan Sinulle, että olit minulle aina sellainen; ainutlaatuinen, korvaamaton ja tärkeä (Mutta minä muistan Sinut).

Suuni jo sulkea pitäisi, kiinni kieleni sitoa

Kehittäjäopettajan into palaa nopeasti loppuun, jos hän ei kohtaa tiellään kannustavaa työyhteisöä. Näin kävi myös minulle. Täydellä sydämellä tekemäni työ olikin kuulemma ”lapsellista pelleilyä”. Koen jääneeni arvottomaksi työyhteisössä, josta lopulta päätin lähteä. Näin ei toki ollut oppilaiden tai heidän huoltajiensa kohdalla. Sain heiltä kannustavaa, innostavaa ja voimaannuttavaa palautetta. 

Opettajan työssä on valitettavasti melko harvinaista luopua virkapaikasta. Se tuo mukanaan ihmetystä, mikä on suuri sääli. Monella alalla arvostetaan rohkeutta hankkia kokemusta erilaisista työympäristöistä, minkä väitän opetyössäkin olevan melkoisen kehittävää hommaa (Opesijaisuudet ammattitaitotestinä)! Irtisanouduttuani virasta jäin pidempien ja lyhyempien määräaikaisten työtehtävien oravanpyörään. Löysin toki itselleni kovin mieluisankin paikan, joka katosi pöydän alle perhevapaani aikana. Tuossa työssä olisin mieluusti jatkanut pitkäänkin. Jäin kuitenkin työttömäksi, jota olen tätä kirjoittaessani.

Tiedän olevani hyvä luokanopettaja. Minulla on mainio kyky kuunnella ja kohdata jokainen oppija yksilönä ja nähdä yksilöt oppivana ryhmänä sen moninaisine ilmiöineen. Minulla on laaja-alaista osaamista. Olen opiskellut kasvatustieteen lisäksi mm. aineopinnot sekä psykologiasta että erityispedagogiikasta ja aktiivisesti seurannut aikaani erikoistuen täydennyskouluttamaan itseäni mm. positiivisen pedagogiikan ja osallisuuden teemoihin liittyen.

Toisaalta olen kuitenkin melko huono luokanopettaja. Olen nimittäin usein liian tyytyväinen ja teen välillä vähän liikaakin. En oikeastaan ole jaksanut kovin surkutella palkkaani tai resurssien puutetta (Voisimmeko keskittyä hyvään?). Se ei poista sitä, ettenkö olisi ollut väsynyt ja turhautunut tai allekirjoittaisi työn epäkohtia siinä missä muukin opettajakunta. Olen kohdannut työurani aikana monta opettajaa, joiden mielestä ”tällä palkalla ja näillä resursseilla ei kannata ihan täysillä mennä”(Pessimisti ei pety). Toki näissä kommenteissa höysteenä on usein myös huumori, ja opettajat tekevät korvaamattoman arvokasta työtä joka päivä. Mielestäni kannattaa kuitenkin mennä myös täysillä. Kukaan meistä ei vie hautaansa mukanaan maallista mammonaa vaan ainoastaan sydämen omaisuutensa.

Olen ollut ajatuksissani katkera ja turhautunut siitä, että jäin lopulta työttömäksi. Minulla kun olisi suuri halu tehdä työtäni. Uskon kuitenkin olevani oikealla tiellä, sillä olen siirtymässä suuntaan, joka on ollut haaveissani jo pitkään. Olen saanut luokanopettajana useammankin kerran jopa moitteeksi tulkitsemaani palautetta siitä, että teen luokanopettajan työtä liian erityispedagogisella otteella. Toki palautteen on ollut tarkoitus myös kannustaa antamaan armoa itselle. Niinpä olen vihdoin hakeutunut, ja tullut valituksi, erityisopettajaopintoihin. Tulevaisuudessa toivon siis työllistyväni erityisopettajana!

Niin luonen, lopettanenki

Tämä blogini on keskittynyt koulun ja opetuksen pohtimiseen nimenomaisesti luokanopettajuuden näkökulmasta. Näin ollen ympyrä on omalta osaltani nyt sulkeutunut. Liekki sisälläni toki palaa edelleen, ja minulla on mielessä jo uusiakin blogi-ideoita. Tämän blogin aika ja paikka on kuitenkin nyt tässä. Blogin haluan jättää elämään, sillä toivon voivani jättää jäljen. Jälkeni muodon toivon piirtyvän teksteistäni.

Olen suuresti kiitollinen Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen kouluttajille (2005-2008). Kokemusten ja keskustelujen perusteella sain ehdottomasti Suomen parhaimman opettajankoulutuksen. Olen myös valtavan kiitollinen kaikille teille opiskelu- ja työtovereille sekä esihenkilöille, ketkä olette uskoneet minuun ja intooni. Teitä on paljon, ja teiltä olen oppinut enemmän kuin paljon.

Mittaamattoman kiitollinen olen jokaiselle lapselle, kenen kanssa olen saanut tehdä töitä. Te olette opettaneet ja kasvattaneet minua aivan takuulla ja varmasti paljon enemmän kuin minä teitä olen ehättänyt. Minulla on käynyt mieletön tuuri sen suhteen, että olen aina päässyt opettamaan maailman parasta luokkaa! Jokaisen teidän tielle toivon ”jotakin oikein hyvää, iloa ja onnea syvää”. Ja jokaisen teistä toivon tietävän, että tarkoitan sitä…aikuisten oikeasti.

Lopuksi. Kiitos äiti. Kiitos isä iäisyyteen. Kiitos tuomastasi valosta P. Siitä, josta tähtipölyä hiuksissaan saapui myös  universumin suurin, mahtavin, pienin ja ihanin S, joka minulle kaiken kaikesta opettaa. Eniten rakkaudesta.

Kaikki tämän tekstin otsikot ovat peräisin Kalevalan viimeisestä runosta. Kalevalasta kun se tämänkin opin ja aatoksen ojaan ja allikkoon kaatamisen idea alkujaan iti (Jotain uutta, jotain vanhaa). Siihen on hyvä myös lopettamahan:

                                               ”Annappas ajan kulua, 

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi.”

                                                     - Kalevala, 50. runo-

 

Päästelemisiin,

-Anna-

Mikä meitä liikuttaa?

Mitä lapsille tapahtuu ekaluokan jälkeen?

Anu Ubaud pohtii Helsingin Sanomien kolumnissaan, mitä pojille tapahtuu ekaluokan jälkeen: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006596335.html. Poikien koulumenestys näyttäytyy heikompana kuin tyttöjen. 

Seuraavassa esitän aluksi Ubaudin kysymykseen vastausnäkemykseni, joka perustuu puhtaasti yhdentoista opetyövuoden kokemukselliseen mutuun. Tämän jälkeen esitän ratkaisuehdotuksen, joka perustuu mutuni lisäksi tieteellisesti tutkittuun tietoon.

Esikouluikäiset ja koulutulokkaat ovat usein täynnä kilometrien päähän säteilevää energiaa. Tämä purkautuu esimerkiksi iloisena pomppimisena, höpöttämisenä, naurun tirskahteluna sekä malttamattomuutena odottaa kaiken uuden ja jännittävän kokemista.

Ekaluokan jälkeen pojille (ja myös tytöille) tapahtuu esimerkiksi seuraavaa:

”Älä juokse.”

”Istu paikallasi.”

”Ole hiljaa.”

”Tee siististi.”

Vähitellen lasten kasvaessa koulun käytävillä ei kohtaakaan enää riemusta kiljahtelevia ja pompahtelevia lapsosia vaan kärjistetysti ilmaisten flegmatisoituneita tietynlaisen toimintakulttuurin muottiin alistuneita ”kunnon kansalaisia”.

Sisälle patoutuvaa luontaista lapsen energiaa on toki lupa purkaa välituntisin. Tähän liittyy kuitenkin valitettavia lieveilmiöitä kuten esimerkiksi lukuisat välituntiriidat, jotka usein saattavat myös kärjistyä fyysisiksi. Nämä tosin kuitataan melko usein seuraavasti:

”Pojat ovat poikia. ”

”Poikien kuuluu nujuta.”

”Pienestä ei pidä itkeä, ja pettymyksiäkin pitää sietää.”

Näiden kuittausten myötä riitoja ei välttämättä aina selvitetä. Kuuluvathan ne kehitykseen. Tämän myötä Petteriä välitunnilla töninyt seuraamukset näppärästi välttänyt Matti saattaakin kyetä keskittymään seuraavalla oppitunnilla, mutta Petteri ei. Petterin harmi jatkuu iltaan ja seuraavaan ja sitä seuraavaan iltaan saakka ja näkyy lopulta koulumotivaation lopahtamisena. Usein näin käy myös Matille. (Tässä kohtaa haluan korostaa, että mielestäni jokainen riita tulee selvittää ja yksioikoisesti fyysiseen väkivaltaan tulee aina puuttua.)

Sir Ken Robinson on pohtinut jo useita vuosia sitten sitä, miten koulu tappaa luovuuden: https://www.youtube.com/watch?v=tQzC7ubJriE . Luovuuden lisäksi koulu tappanee helposti myös oppimismotivaation. Täysi, värikäs ja persoonallisesti kuvioitu tuulen mukana lentävä ilmapallo napataan kiinni, tökätään neulalla tyhjentymään sekä lopulta jäännökset sullotaan samaan pakettiin lukuisten muiden pallojen kanssa. Tyhjennysprosessin aikana keskitytään lisäksi siihen, mikä kaikki on pielessä ja menee väärin. Näin oppijaminäkuva muovautuu helposti negatiiviseksi ja viimeinenkin motivaation ripe katoaa.

En ihmettele, että ei aina jaksa kiinnostaa.

Mikä ratkaisuksi?

Syiden etsimisen lisäksi koen tärkeäksi myös aina ehdottaa ratkaisua. Omat ratkaisuehdotelmani käsittelemääni pulmaan ovat osallisuuskasvatus ja positiivinen pedagogiikka. Nämä ehdotelmani eivät perustu enää pelkkään mutuun, vaan saavat tuekseen myös tieteellistä näyttöä.

Keskeisintä olisi koulun toimintakulttuuritasolla tapahtuva muutos. Tämä muutos tulisi siis rakentaa positiivisen pedagogiikan ja osallisuuden pohjalta. Osallisuudella on tutkimusten perusteella todettu olevan tiivis yhteys kouluun kiinnittymisessä. Positiivisella pedagogiikalla taas on puolestaan yhteys onnistuneeseen myönteisen oppijaminäkuvan kehittymiseen.

Osallisuudessa keskeistä ovat sekä kuulumisen tunteet että mahdollisuus saada vaikuttaa toimintaan, joka koskee itseä ja myös ryhmää, jonka jäsen on. Jokaisen lapsen tulee saada kokea tulevansa kuulluksi ja arvostetuksi. Tähän yhdistettynä vahvuuksista ammennettu positiivinen oppijaminäkuva ja onnistumisiin sekä hyvään keskittyvä toimintaympäristö ovat mielestäni omiaan luomaan kouluviihtyvyyttä. Kouluviihtyvyys puolestaan näkyy nopeasti parantuvassa koulumenestyksessä.

Keskeistä koulumenestyksen huolipuheen ratkaisuehdotelmissa olisikin nyt ymmärtää olla tuijottamatta ainoastaan sitä koulumenestystä. Sellainen katsantokanta saattaa keskusteluun usein esimerkiksi kurin tiukentamisen tarpeen (, mikä monen mielestä tapahtuu palkkaamalla enemmän miesopettajia..) sekä oppiainekeskeisen sisällöllisten asioiden painottamisen opetuksessa. Näiden päälle vedän ruksin. Ne nimittäin tulevat itsestään (paitsi kurin tiukentaminen, jota ei tarvita, kun viihtyvyys ja motivaatio ovat kohdillaan), kun ymmärrettäisiin lähtökohtaisesti katsoa sinne syvemmälle eli yllä kuvaamiini toimintakulttuurisiin seikkoihin.

Ubaudin kolumnin kommenttikentässä toivotaan mm. opetussuunnitelman syvempää tarkastelua. Tästä olen iloinen. Opetussuunnitelmamme on tuotu julkisuuteen melko negatiivisessa valossa. Siinä sivussa on siten unohdettu, että siellä itse asiassa saattaa jo olla ratkaisu tähänkin ongelmaan. Ja minun mielestäni onkin. Siellä nimittäin ovat hyvinkin painotetut mm. juuri esittämäni ratkaisutavat sekä esimerkiksi oppilasta aktivoivan toiminnallisen oppimisen käyttämisen vaade. Ja näitähän muuten toteutetaankin jo monessa koulussa ympäri Suomen! 

Movere; mikä meitä liikuttaa? 

Ilo, onnistumiset, riemunkiljahdukset sekä pienet hypähtelyt silloin tällöin!

Kiljahtelemisiin,

-Anna-

Millainen esimerkki sinä olet lapsillemme?

Naapuritalon parvekkeelta on osoitettu kameralla toistuvasti olohuoneeseemme päin verhomme ollessa auki. Kuvaaja on livahtanut välittömästi karkuun, kun hänet on huomattu. Koen, että yksityisyydensuojaamme rikotaan.

Käyn ystävällisesti kysymässä, mistä on kyse. Saan kuulla, että luontoa siinä kuvataan; perhosia ja oravia. Tällainen "ruma ihminen" ei kuulemma heitä kiinnosta. Naapuritalon parvekkeelta kamerasuunnassa suhteessa olohuoneeseemme ei kuitenkaan ole luontoa. Mahdollisuus on kuvata lähinnä vain ja ainoastaan talomme julkisivua, jos laillisuuden rajoissa kuvaamisen suhteen halutaan pysyä.

Luontokuvaus on minulle ok. Yritän kuitenkin perustella, miksi asia mietitytti ja tuntui ikävältä. Alan kuulla voimistuvia solvauksia. Aluksi olen "vainoharhainen pölhö, joka selittyy sillä, että minulla on vauva". Lopulta olen "s***nan hullu, joka saa painua h***iin ja hakeutua hoitoon". Tässä kohtaa olen niin pöyristynyt, että en enää yritä selittää, miksi asia vaivasi, vaan käännän selkäni ja lähden pois. Solvausten huutaminen jatkuu, mutta suljen korvani niiltä.

Loukatuksi ovat tulleet sekä yksityisyydensuojani että kunniani. Jälkikäteen olen kuitenkin ylpeä siitä, että onnistuin toimimaan kuten opetan; älä lähde vastaamaan takaisin samalla mitalla vaan poistu tilanteesta.

Jään pohtimaan, miten tuttu tilanne tämä minulle onkaan työni puolesta. Opettajana käyn päivittäin läpi, että ketään ei solvata tai haukkua millään tavalla. Ikävistäkin asioista pitää kyetä keskustelemaan asiallisesti oma kantansa ystävällismielisesti perustellen. Kameran käytön suhteen opetan, että ketään ei saa luvatta kuvata, ja kameran osoittaessa johonkuhun päin kuvattaessa jotakin muuta, on asiallista ja ystävällistä ilmoittaa kohteliaasti, mitä kuvasi.

Tällainen kokemusperäinen pöyristymiseni toistuu usein sosiaalista mediaa seuratessani. Aikuiset ihmiset nimittelevät kilpaa toisiaan. Mielipide perustellaan erilaisten haukkuma- ja kirosanojen värittämänä. Sosiaaliseen mediaan saattaa myös levitä kuvamateriaalia, jota on manipuloitu siten, että asiat saadaan näyttämään täysin erilaista, mitä ne oikeasti ovat.

Aikuiset ihmiset.

Opettajana pyrin myös opettamaan, miten keskustellaan rakentavasti ja miten eri mielipiteen voi ilmaista asiallisesti. Teroitan, että kirosanoja tai haukkumasanoja ei tule missään tilanteessa käyttää. Pyydän myös aina pohtimaan, millaisen kuvan itsestään antaa, jos esimerkiksi kiroilee julkisesti paljon.

Mutta aikuiset ihmiset.

Miten minun pitäisi opettajana näiden opetuksieni osalta olla uskottava kaikkien esittämieni aikuisten ihmisten antamien esimerkkien myötä? Kirsikan kakun päälle laittaen vielä se, millaista kieltä poliitikot, päättäjämme, saavat käyttää. On kuulemma esimerkiksi ihan ok kutsua toista ”munattomaksi nillittäjäksi”.

Koulukiusaamiseen kuitenkin pitäisi puuttua ja se on jatkuvasti tapetilla. Olen tästä asiasta tismalleen yhtä mieltä. Aikuinen, osaatko kuvitella, miten vaikeaa se saattaa joskus olla, jos aikuisena antamasi esimerkki on joku yllä kuvaamistani?

Me aikuiset olemme lastemme esikuvia ja roolimalleja. Tulevaisuus on heidän.

Millainen aikuinen Sinä olet? Millaisen tulevaisuuden Sinä haluat lapsillemme?

Aikuistelemisiin,

-Anna

Voimalla tai vallalla en tahdo hallita

Opettajan auktoriteetista

Olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden ajan opetyötä kymmentä useammassa koulussa lyhyempien ja pidempien pätkien ajan. Työpaikkaa olen ajautunut vaihtamaan omasta tahdostani mm. muuttojen, sisäilmaongelmien ja opiskeluni myötä. Perinteisessä opettajan ansioluettelossa lukuisat työpaikat eivät ehkä näytä hyvältä. Minulle tämä on kuitenkin vahvuus. Koen omaavani valtavan määrän kokemuspohjaista tietoa erilaisista työ- ja toimintaympäristöistä, enkä ole missään vaiheessa päässyt mielestäni ”jämähtämään mukavuusalueelle”.

Eräs asia, jota työyhteisöissä olen ajautunut aina tarkastelemaan, on yleinen käsitys opettajan auktoriteetista. Suurimmaksi osaksi opettajan auktoriteetti tuntuu näyttäytyvän edelleen ns. perinteisenä. Tällöin opettajalla oletetaan olevan jotakin ennalta ja ylhäältä annettua auktoriteettia, jota lasten ja nuorten tulee kiistatta kunnioittaa. Usein tämän osatekijöiksi nähdään tietynlainen ankaruus ja tiukkuus.

Valmistumiseni jälkeen olen saanut kuulla toistuvasti opetustapaani tuntemattomilta rivien välistä esim. näyttäväni ”liian” nuorelta ja olevani ”liian” lempeä opettajaksi. Viimeisimpänä olen kuullut tämän nyt 36-vuotiaana kymmenen vuoden työuran jälkeen. Toki olen pyrkinyt ottamaan tämän imartelevana kohteliaisuutena, ja todellisuutta sekä opetustani on saanut (, ja saa jatkossakin) tulla aina tarkastamaan luokkaani. Perinteisen opettajan ulkoista habitusta ja siihen nojaavaa auktoriteettia en siis ole kuitenkaan voinut olettaa saavani. Tämä tosin lienee onni ja etu. Opettajan auktoriteettia kun ei mielestäni missään tilanteessa pidä olettaa saavansa pelkän ammattinimikkeensä myötä, kunhan vain on "tarpeeksi tiukka". 

Opettajan auktoriteetti ei ole mitään ennalta annettua. Se on asia, joka tulee ansaita. Auktoriteetti on tosin sanana sellainen, jota en mielelläni edes käyttäisi. Opettajan työ on kuitenkin jatkuvaa vallankäyttöä ja sen tiedostaminen on erittäin tärkeää jokaiselle opettajalle. Tiedämme jo maailmanhistorian myötä, että valtaa voi käyttää hyvin vahingollisesti. Miten sinä käytät omaasi?

Lempeä vai tiukka vai lempeä ja tiukka?

Opettajan auktoriteetti ansaitaan mielestäni oppijaa kunnioittamalla. Opettajana minun tulee lähtökohtaisesti aluksi kunnioittaa lasta, jotta voin saada hänet kunnioittamaan minua. Voin toki myös vaatia, ja vaadinkin, kunnioitusta itseäni kohtaan, jos toimin itse kunnioittavasti lasta kohtaan. Yksi kunnioittamisen keskeisistä ainesosista on aito kuunteleminen.

Tiukkuus on tekijä, jolla mielestäni tukahdutetaan helposti aito kuunteleminen. Keskusteluun tiukkuudesta nousee osatekijäksi usein myös kurin käsite, joka on mielestäni vaarallinen käsite. Yleisen näkemyksen mukaan lapset ja nuoret pitäisi nyt ”laittaa kuriin”. Kuriin laittamisesta tulee väistämättä mieleen vaientaminen.

Tiukkuus ja kuri sekä niiden kautta hankittu auktoriteettiasema tekevät lapsen ja nuoren usein pelokkaaksi tottelijaksi. Tämä toki toimii näennäisesti suurimmalle osalle ja saattaa toimia erittäin hyvinkin jollekulle. Pelokas tottelija ei kuitenkaan näkemykseni mukaan usein uskalla kertoa läheskään kaikkea, joka olisi tärkeä hänen oman hyvinvointinsa vuoksi kertoa. Ongelmat tulevat helposti lakaistuksi maton alle.

Kun pelokas tottelija sitten kohtaa aikuisen, joka haluaa aidosti kuulla ja kuunnella, maton alla oleva lika alkaa paljastua. Toisinaan kokonainen yhteisö saattaa olla rakentunut sellaiselle toimintakulttuurille, jossa maton alla on paljon sotkua. Maton raottamisesta tulee helposti tabu. Jos sitä yrittää tehdä, saattaa joutua hyvin hankalaan tilanteeseen.

Aito kuunteleminen ei sulje pois tiukkuutta. Myöskään lempeys ei sulje pois tiukkuutta, sillä tiukatkin asiat voi hoitaa lempeästi. Pisin yhtenäinen opetussuhteeni saman ryhmän kanssa kesti neljä vuotta. Tämän ryhmän siirryttyä yläkouluun, sain kuulla myöhemmin erään entisen oppilaani todenneen, että ”vaikka Anna oli lempeä, se sentään piti meitä järjestyksessä”. Väitän myös itse olevani lempeyteni lisäksi hyvinkin tiukka. En esimerkiksi hyväksy pienimmässäkään määrin toisen epäkunnioittavaa kohtelua. Tällaiset tilanteet on mielestäni selvitettävä aina heti ja missään tilanteessa niille ei saa sulkea silmiään. Mielestäni tämä jos jokin on tarvittavaa tiukkuutta.

Huoli lasten ja nuorten hyvinvoinnista

Erityispedagogiikan opinnoissani törmäsin käsitteisiin psykologinen kontrolli ja manipulatiiviset toimintatavat. Mielestäni nämä käsitteet ovat kuvaavia, kun ajatellaan stereotyyppistä käsitystä opettajan ”perinteisestä auktoriteetista”. Käsitteet paloivat mieleeni ja laittavat minut pohtimaan tiukasti omaa opettajuuttani. En nimittäin missään nimessä halua koskaan tulla olemaan näiden käsitteiden mukaisen toiminnan arkikäyttäjä. Uskon vakaasti, että psykologisella kontrollilla ja manipulatiivisella toiminnalla opettaja ei voi missään kohtaa parantaa pidemmällä tähtäimellä lasten ja nuorten hyvinvointia. En myöskään kuitenkaan väitä, ettenkö olisi itse joskus työurani varrella sortunut "opettajan perinteistä auktoriteettia" käyttämään. Siitä en ole alkuunkaan ylpeä.

Kuri ja tiukkuus ovat usein nopeita ja sikäli helppoja keinoja ratkaista asioita. Lempeys vaatii pitkäjänteisyyttä. Kuuntelemalla nousee usein esiin huolia ja murheita, joiden selvittäminen vie paljon aikaa ja vaivaa. Lyhyen aikavälin ratkaisut ovat houkuttelevia ja helpottavat näennäisesti paljon. Vertauskuvana tässä kohtaa voisi käyttää ”hankalan” oppilaan poistamista luokasta. Toki on tilanteita, joissa oppilaan poistaminen on välttämätöntä. Usein se on kuitenkin vain helppo ja nopea keino päästä tilanteesta ohi ja eroon. Käyttäytymisen takana olevat huolet ja murheet jäävät helposti huomaamatta tai huomioimatta. Ne saatetaan myös siirtää eteenpäin esimerkiksi erityisopettajalle tai kuraattorille ottamatta itse kantaa tai kannettavaa.

Uskallan nyt väittää, että lasten ja nuorten hyvinvointi ei parane ”laittamalla heidät kuriin”. Lasten ja nuorten hyvinvointi paranee kuuntelemalla, kunnioittamalla ja kohtaamalla. Lasten ja nuorten hyvinvointi paranee aidolla välittämisellä ja osallisuuden kokemusten mahdollistamisella. Lasten ja nuorten hyvinvointi paranee tuomalla esiin kaikki se hyvä, mikä heissä ennalta annettuna aina on. Lasten ja nuorten hyvinvointi paranee sinnikkäällä ja pitkäjänteisellä heidän kunnioittamiseensa pohjautuvalla työllä.


”Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita.” -virsi 15


Lempeilemisiin,

-Anna

Itseohjautuvuus on taito, jota tulee opettajajohtoisesti opettaa ja harjoitella

Yle julkaisi kriittisen uutisoinnin uuden opetussuunnitelman ja erityisesti itseohjautuvuuden riskeistä (https://yle.fi/uutiset/3-10919909). Mielestäni uutinen on vaarallinen esimerkki median kyvystä ohjailla ja voimistaa vääristyneitä käsityksiä sekä opetussuunnitelmasta että itseohjautuvuuden käsitteestä. Uutinen itsessään ei mielestäni kertonut mitään uudesta opetussuunnitelmasta tai itseohjautuvuudesta. Harmilliselta se toki kuulosti, vaikkakin koulukohtaiselta.

Toivoisin toimittajien perehtyvän aiheeseen pintaraapaisuja enemmän ja kuuntelevan myös niitä, jotka eivät ole kaikkein äänekkäimpiä. OPS tulee mielestäni sekä lukea että sisäistää ennen merkittävän kärkevää siihen liittyvää kommentointia. Tällä hetkellä median julkilausumat yksittäistapaukset ovat päässeet jo pitkälle muovaamaan stereotypiaa kokonaisuudesta. Tämän johdosta haluan ottaa kantaa aiheeseen kertomalla, mitä itseohjautuvuus mielestäni on, ja miten toteutan sen opettamista ja harjoittelua omassa luokassani.

 

Mitä itseohjautuvuus on teoriassa?

Liiaksi ei voi korostaa, että itseohjautuvuus on taito, jota tulee opettaa ja harjoitella. Oma näkemykseni tästä taidosta laajeni merkittävästi toimintaterapiaopintojen myötä. Käsitän itseohjautuvuuden lähtevän juuri toiminnanohjauksen taidoista sekä toiminnan terapeuttisesta voimasta. Itseohjautuvuus on laaja käsite ja monia erilaisia osa-alueita sisältävä taito. Merja Tompuri (2018) kuvaa teoksessaan "Tartu toimeen" mielestäni loistavasti kokonaisuudessaan sitä, mitä kaikkea itseohjautuvuus on:

” Toimeen tarttumisen taito on kykyä suorittaa erilaisia tavoitteellisia toimintoja. Toimeen tarttuminen on prosessi, jonka vaiheet etenevät toiminnasta toiseen siirtymisestä uuden toiminnan aloittamiseen ja sen loppuun suorittamiseen. Se liittyy nimenomaisesti tavoitteellisiin toimintoihin, ei sellaiseen tekemiseen, johon tartutaan mielihyvän vuoksi. Toimeen tarttumiseen läheisesti liittyviä termejä ovat autonomia, itseohjautuvuus, toiminnanohjaus ja työskentelytaidot. Nämä kaikki sulkevat piiriinsä ihmisen kyvyn suunnitella, säädellä ja arvioida omaa työskentelyään sekä huolehtia sovituista tehtävistä. Lisäksi ne yhdistyvät usein sisäiseen motivaatioon ja taitoon työskennellä ryhmässä. ” 

” Toimeen tarttumista harjoittelemalla ei vaikuteta ainoastaan yksittäisen toiminnon suorittamiseen. Pitkällä aikavälillä siinä vahvistetaan mm. resilienssiin liittyvää sinnikkään ponnistelun taitoa ja kykyä ottaa vastaan uusia haasteita. Lisäksi tekemisen mukanaan tuoma kokemus aikaansaamisesta vahvistaa ihmisen pystyvyyden tunnetta ja tuo lisää elämänlaatua.”

Itseohjautuvuuden harjoittelemisen puolesta puhuu myös David Mitchell (2018), joka esittelee 27 tutkitusti toimivaa tapaa opettaa samannimisessä teoksessaan. Teoksessa "tutkitusti toimiva" tarkoittaa sellaisia opetuksen tapoja ja menetelmiä, joiden vaikuttavuudesta on saatu vahvaa näyttöä kansainvälisessä tieteellisessä tutkimuksessa.

Yksi Mitchellin (2018) esittelemä tutkitusti toimiva tapa/menetelmä on oppimisen itsesäätely, joka kuvaa mielestäni erinomaisesti itseohjautuvuuden käsitteen laajamittaista kokonaisuutta:

” Useimmat oppimisen itsesäätelyn määritelmät eivät viittaa vain kognitiivisten prosessien säätelyyn vaan myös käyttäytymisen ja emootioiden säätelyyn. Oppimisen itsesäätely on laaja käsite, joka sisältää useita strategioita: itsehavainnoinnin, itsevahvistuksen, itsetietoisuuden, minäpystyvyyden, itseohjautuvan oppimisen, itseohjautuvuuden, itsehallinnan, itsehallintaohjeet ja itsearvioinnin. Tämä liittyy läheisemmin toiminnanohjaukseen ja motivaation osatekijöihin.”

Oppimisen itsesäätelyyn liittyy Mitchellin mukaan monia erilaisia piirteitä, joita ovat esim. itsetietoisuus, motivaatio, tunteiden hallinta, kyky asettaa tavoitteita, ongelmanratkaisukyky, itsetarkkailu ja itsevahvistaminen. Näiden kykyjen kehitys vaatii mm. osallistumista itsesäätelyä vaativiin toimintoihin kuten yhteistoiminnalliseen oppimiseen ja ihmissuhdetaitojen rakentamiseen. Luokkahuoneessa itsesäätelyn taitojen kehitystä edistää parhaiten mm. myönteinen vuorovaikutussuhde luotettavaan ihmiseen ja lapsen taitojen rajoissa pysyvät itsehallinnan haasteet. (Mitchell 2018.)

Näiden määritelmien myötä toivoisin ymmärryksen itseohjautuvuuden käsitteestä laajenevan merkittävästi. Kyseessä ei siis ole oppijan heittäminen mereen ilman uimataitoa, vaan merkittävä uimataidon harjoittelemisen tarkoin ositettu prosessi.

Mitä itseohjautuvuuden harjoitteleminen on käytännössä?

Teoreettisen taustoituksen valossa itseohjautuvuuden taidon harjoittelemiseen luokassa kuuluvat siis mm. toiminnanohjauksen ja työskentelyn taitojen (suunnittelu, toiminta ja arviointi) harjoitteleminen, itsesäätelyn ja tunnetaitojen harjoitteleminen, yhteistyötaitojen harjoitteleminen, positiivisen oppijaminäkuvan rakentaminen, turvallisen oppimisympäristön rakentaminen, sisäisen motivaation etsiminen sekä sinnikkyyden harjoitteleminen.

Opetan tällä hetkellä kolmatta ja neljättä luokaa. Näin ollen itseohjautuvuuden opettaminen ja harjoitteleminen on vielä hyvin opettajajohtoista. Osa opettajan ammattitaitoa on ymmärtää, minkälaisia oppimisen haasteita kullekin oppijalle kussakin oppimisen vaiheessa voi antaa ja asettaa sekä kuinka paljon oppijaa tulee kulloinkin tukea.

Esittelen seuraavaksi käytännön esimerkin viime viikolla toteuttamastani oppitunnista, jonka aikana koen harjoituttaneeni itseohjautuvuuden taitoa monipuolisesti.

Aloitan oppituntini usein opettajajohtoisesti pilkkomalla taululle osiin tunnin toiminnat sekä tavoitteet ja käymällä ne läpi. Esimerkkioppituntini etenemissuunnitelma taululle kirjoitettuna oli seuraava:


ENSIN: Harjoittelemme yhteistyötaitoja. Pohdimme tiimeittäin luokalle sopivia sääntöjä ja sopimuksia.

SITTEN: Harjoittelemme itsearviointitaitoja. Täytämme yksilötyönä itsearviointiväritystehtävän.

LOPUKSI: Katsomme hyvästä yhteispelistä kertovan lyhyen videon.


Oppitunnin aikana pureuduimme näin esim. ympäristöopin tavoitteeseen T10 sekä laaja-alaisen osaamisen tavoitteisiin L1, L2, L3, L4 ja L7.

Puran vielä nämä vaiheet tarkemmin lukijan ymmärryksen tueksi:

ENSIN

Kokonaisuuden esittelemisen jälkeen menin tarkemmin ensimmäiseen vaiheeseen, jonka ohjeistin edelleen opettajajohtoisesti. Luokassani toimivia yhteistoiminnallisia tiimejä ohjattiin työskentelyn aikana tarpeen mukaan aikuisen avulla sanallisesti tiimikohtaisesti kohti yhteisen päämäärän saavuttamista. Päämääränä oli kirjata ylös ehdotuksia luokan yhteisistä säännöistä ja sopimuksista, joita tultaisiin lukuvuoden aikana tarvitsemaan, jotta oppiminen sujuu ja kaikilla on hyvä olla.

Työskentelyn edetessä käynnistin aikalaskurin, jonka avulla tiimit saivat seurata tehtävän suorittamisessa jäljellä olevan ajan määrää ja pyrkiä näin aikatauluttamaan työnsä etenemistä. Lopetimme tehtävän yhdessä hiljaisuusmerkkiin, jonka jälkeen pidimme lyhyen taukojumpan valmistautuaksemme seuraavaan vaiheeseen. Käymme arjessa usein läpi tauotuksen tärkeyttä ja merkityksellisyyttä oppimisen ja toiminnan tehostajana.


SITTEN

Ohjeistin jälleen opettajajohtoisesti itsearviointitehtävän. Kertasin lyhyesti, miksi itsearviointitaidot ovat tärkeitä, ja kerroin miten tehtävä tulisi tehdä. Läpikävin myös sen, että kyseessä on yksilötyö, jossa jokainen pinnistelee oman työskentelyn parissa. Näin ollen tehtävän tekemisen aikana vallitsee hiljaisuus. Tehtävän ja sen tekemiseen tarvittavat värikynät lapset joutuivat hakemaan itse, ja valmistuttuaan he joutuivat myös liimaamaan tehtävän arviointivihkoonsa välineet jälleen itsenäisesti hakien.

Tehtävän tekemisen tueksi ohjeet näkyivät myös kirjallisena valkokankaalla, kuten tavallisesti luokassani on tapana. Luokassamme on myös selkeää, mitä tehdään, kun ollaan valmiita. Lapset valmistuivat tehtävästä eri tahtiin ja osasivat upeasti ohjata oman toimintansa kussakin vaiheessa oikein häiritsemättä kanssaoppijoitaan. Kysymysten ilmetessä ohjasin lapset ensin katsomaan sanallista ohjetta, jonka jälkeen suurin osa kysyjistä hoksasi heti, miten siirtyä seuraavaan työvaiheeseen. Kaikkien valmistuttua pysäytin jälleen hetken hiljaisuusmerkkiin ja valmistauduimme oppitunnin viimeiseen vaiheeseen.


LOPUKSI

Keskustelemme päivittäin erilaisista tunnetaitoihin liittyvistä asioista ja sanotamme tunteitamme. Pohdimme tunteiden tiedostamisen tärkeyttä ja erityisesti myös emotionaalisen itsesäätelyn taidon merkitsevyyttä elämässä. Näihin tavoitteisiin ja toisten kunnioittavaan kohtaamiseen liittyen katsoimme vielä oppitunnin päätteeksi hyvästä yhteispelistä kertovan videon. Tämän jälkeen ohjauduimme rentoutuksen kautta ruokailuun. Rentoutumisen taidon tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille käymme myös arjessa usein läpi.


Väitän kyseisen oppitunnin aikana harjoituttaneeni itseohjautuvuuden taitoa opetussuunnitelman vaatimalla tavalla. Missään kohtaa tuntia yksikään lapsi ei jäänyt yksin tai tullut heitetyksi oman onnensa nojaan vaan sai jatkuvasti selkeitä ohjeita toimintansa suuntaamiseen. Apua oli tarjolla kysyttäessä ja kysymättä.

Itseohjautuvuuden taidon harjoittelemisen tukemiseen luokassani kuuluvat myös monenlaiset muut toiminnot ja tavat kuten esim. mahdollisuus toisinaan valita itselleen sopivin työtapa, työskentelypaikka ja motivoivin tehtävätyyppi. Opettajan kontrolli, ohjaus ja arvio soveltuvuudesta kussakin tilanteessa näissäkin on kuitenkin erittäin tärkeää. Näiden läpikäyminen tarkemmin tässä yhteydessä tekisi tekstistäni liian pitkän.

Erilaiset kuvalliset apuvälineet ovat luokassani myös ahkerassa käytössä itseohjautuvuuden taitojen harjoittelussa.

Mikä uuden opetussuunnitelman itseohjautuvuuden vaateessa eroaa aiempaan?


Aiemmin mm.toiminnanohjauksen taidot ovat olleet oman näkemykseni mukaan lähinnä osa erityisopetusta. Lapset ovat olleet mielestäni aiempien opetussuunnitelmien aikana huomattavasti enemmän omillaan kuin tänä päivänä. He ovat joko ymmärtäneet irtonaisia ohjeita tai eivät. He ovat joko pysyneet autoritäärisen opetuksen kelkassa tai eivät. Kyydistä tippuneet ovat ohjatut erityisopettajan luokse harjoittelemaan, jos ovat tulleet huomatuiksi. Tänä päivänä jokainen lapsi saa osakseen nämä tärkeät harjoitukset ja toimintamallit, joiden hyöty on uskoakseni pitkällä aikavälillä suuri.

Mitchell (2018) toteaa osuvasti:

”Useimmissa yhteiskunnissa aikuisuuden ja elämänlaadun määritelmänä pidetään kykyä kantaa henkilökohtainen vastuu omista teoista. Vapaissa, demokraattisissa yhteiskunnissa ihmiset odottavat ja heiltä odotetaan itsenäisyyttä, johon kuuluu tavoitteiden asettaminen sekä valintojen ja päätösten tekeminen useilla elämänalueilla.”

Nykyisen opetussuunnitelman myötä olen itse opettajana vakuuttuneempi siitä, että kykenen paremmin valmistamaan lapsia tulevaisuuteen kuin kymmenvuotisen opeurani alussa. Käytössäni on tätä nykyä paljon enemmän välineitä tämän toteuttamiseen. Itse oman koulupolkuni aikana opin mm. aidosti oppimaan, ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti vasta yliopisto-opintojeni aikana. Koen, että olisin tarvinnut itseohjautuvuuden taitoja jo paljon aiemmin. Olenkin nyt opettajana hyvin iloinen siitä, että saan opettaa näitä taitoja jo alakoululaisille sekä vielä iloisempi siitä, että oma lapseni tulee pääsemään osaksi näiden taitojen opetusta jo pienestä pitäen.

Yhdyn myös Tompurin näkemykseen, että on tapahtunut suuri muutos siitä, kun työelämässä ihmisten odotettiin suorittavan nöyrästi velvollisuutensa tarkkojen ohjeiden mukaan. Sisäinen motivaatio oli tuolloin sivuseikka, ja itsenäinen ajattelu voitiin rinnastaa kurittomuuteen. Työelämässä on nykyään vuosi vuodelta enemmän tehtäviä, joissa tarvitaan kykyä itsenäiseen päätöksentekoon, ongelmanratkaisuun ja vastuullisuuteen. Vastaavasti yhä vähemmän on sellaisia tehtäviä, joissa työntekijä selviää rutiinien avulla. (Tompuri 2018.)

Koulun on kyettävä vastaamaan näihin tarpeisiin tuomitsematta jatkuvasti tulevaa, mennyttä tai nykyistä.

Sokrates on sanonut:

”Sinulla voi olla tottumuksia, jotka heikentävät sinua. Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen.”


Rakentamisiin,


-Anna

Tekstissä lähteenä käytetyt teokset:
- Mitchell, D. 2018. 27 tutkitusti toimivaa tapaa opettaa. Jyväskylä: PS-kustannus.
- Tompuri, M. 2018. Tartu toimeen, opas työskentelytaitojen opettamiseen. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kiitos muutos

Arno Kotro kirjoitti tovi sitten uudelle opetusministerillemme avoimen kirjeen (http://arnokotro.puheenvuoro.uusisuomi.fi/277066-avoin-kirje-uudelle-opetusministerille), johon opetusministerimme kunnioitettavasti vastasi (http://liandersson.fi/vastaus-arno-kotron-avoimeen-kirjeeseen/). Arvostukseni molempia kohtaan on valtaisan suuri.

Ennen omaa pohdintaani on syytä korostaa, että politiikasta, erityisesti sen rahavirtaan liittyvästä osuudesta, en juurikaan ymmärrä. Seuraan ja yritän oppia. Käteni ovat sidotut multaan, jonka vivahteita väitän tuntevani kohtalaisen hyvin. Sydämeni suurimpana tavoitteena on kääntää, lannoittaa ja ravita multaa parhaan osaamiseni mukaan siten, että se kasvattaa taimia, jotka puhkeavat kukoistamaan. 

Kotron kirjoituksesta huokuu kokemus ja asioihin pureutuminen. Suuri osa Kotron kirjelmästä on sellaista, johon en osaa ottaa kantaa vajavaisen tietämykseni johdosta. Haluan tarkastella asiaa vain luokanopettajan osaamiseni näkökulmasta. Tämän johdosta nostan esiin kaksi pääkohtaa, jotka Kotron kirjelmästä kumpusivat esiin. Nämä ovat Kotron kirjeen lainauksia hyödyntäen:

1.       Muutoksen kritiikki :

”Varmasti on parasta käydä käsiksi päävitsaukseen: Tärkeintä ei näytä enää olevan perustyö vaan muutos.”

2.       Uudistusesimerkit, jotka Kotron mielestä eivät toimi:      

      "Esimerkkejä väärään suuntaan vievistä uudistuksista riittäisi läjäpäin, mutta mainittakoon tässä nyt numeroarvioinnin korvaaminen sekavilla ”rubiikeilla”, erityisluokkien alasajo muodikkaan inkluusion hengessä, digin palvonta, lasten näkeminen ”itseohjautuvina” oppijoina, arvioinnin ylikorostus, luokkahuoneiden korvaaminen meluisilla avotiloilla, höttöisten ”ilmiöiden” painottaminen perustaitojen opettelun ja oppiaineiden sijaan…”

Vastine 1 : Muutoksen hyvät tuulet

Opettajankoulutuslaitoksella teimme tehtävän, jossa meidän opiskelijoiden piti asettua eri puolille huonetta kuvaamaan sitä, olimmeko itse pitäneet koulusta vai emme. Olin ainoa, joka asettui sille puolelle huonetta, joka ilmaisi, että koulusta EI ollut pitänyt.

Minä en todellakaan pitänyt koulusta. Sain kymppejä toinen toisensa perään sekä olin kiltti ja kuuliainen. Olin hiljainen malliesimerkki peruskoulumme menestyksestä, enkö! Kotona kuitenkin itkin, paljon ja usein. Tovi sitten luin yläkouluaikaista päiväkirjaani, johon olin tarkkasanaisesti kuvaillut, miksi en halua mennä kouluun. Syvällä sisimmässäni tiesin jo silloin, että koulussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.

Periksiantamaton paloni ja jatkuva uupumustuntemustenkin äärellä tapahtuva sisuuntumiseni opettajana kumpuaa näistä kokemuksistani. Tiedän, mikä peruskoulussamme on ollut pielessä, ja haluan taistella kaikin ruumiini ja sieluni voimin  itse opettajana voidakseni muuttaa näitä asioita. Kiitos muutoksen, joka kulminoituu usein julkipuheissa uudeksi opetussuunnitelmaksi, minulla on siihen nyt välineet! Kiitos muutoksen, kaikilla muillakin opettajilla pitäisi olla siihen sekä välineet että vaateet.

Näillä välineillä ja vaateilla tarkoitan huomion keskittämistä mm. laaja-alaisen osaamisen taitojen, ajattelun taitojen, tunne- ja vuorovaikutustaitojen, yhteistyötaitojen ja vahvuustaitojen opetukseen. Nämä eivät toki ole sinällään mitään uusia asioita, niiden painottaminen ja voimakas nosto esille ovat kuitenkin mielestäni yksi muutoksen aallon positiivisista kärjistä. Jos olisin saanut itse käydä koulua, jossa nämä asiat olisivat olleet yhtä vahvasti painotettuja, olisin saattanut pitää koulusta.

Muutos muutoksen vuoksi ei tietenkään ole hyvä asia. Muutoksen tulisi kuitenkin aina pysäyttää elinikäinen oppija aktiivisen reflektion äärelle. Elämme tässä ja nyt ja niin elää kaikki meidän ympärillämmekin. Emme voi pysäyttää aikaa, joka tuo mukanaan väistämättä muutoksia. Emme voi myöskään jumittua mukavuusalueellemme, vaikka siellä edelleen moni asia toimiikin varmasti loistavasti ja käytettävästi. Mielestäni tämä kaikki on oikeastaan ihanaa! Tarvitaan kykyä jatkuvaan oppimiseen. Rakastan oppimista. Haluan antaa myös lapsille valmiudet rakastua oppimiseen, elinkaikkiseen ja iänikuiseen.

Vastine 2: Väärinymmärretty OPS2014 ja esimerkit, jotka ehkä sittenkin toimivat

Uskallan väittää, että perusopetuksen opetussuunnitelma on osin pahoin väärinymmärretty. Tähän lienevät vaikuttaneet mm. negatiivinen mediajulkisuus ja käsitteiden määrittelemättömyys. Mitä ihan oikeasti on ilmiöoppiminen? Mitä ihan oikeasti tarkoittaa digilaitteiden hyödyntäminen oppimisessa ja opetuksessa? Miten ihan oikeasti itseohjautuvuutta OPETETAAN? Miten arviointikäsityksen muuttuminen ihan oikeasti arjessa lisää intoa ja iloa sekä poistaa negatiivisen oppijakuvan asettamia rajoitteita? Vastaisin näihin kysymyksiin mielelläni, ja väittäisin osaavani sen tehdä. Tässä kohtaa haluan kuitenkin kommentoida kokonaisuutta.

Jostain syystä kaikkien Kotronkin mainitsemien ”trendikäsitteiden” on nähty tuovan lisätaakkaa ja lisäkiirettä sisältökeskeisen opetustyön rinnalle. Mielestäni uuden opetussuunnitelman keskeisin väärinymmärrys on tapahtunut siinä, että tavoitteiden ja sisältöjen suhdetta ei ole avattu riittävästi. Opetussuunnitelman mukaan kun ei itse asiassa enää läpikäydä sisältöjä vaan tavoitteita. Tavoitteiden harjoittelemiseksi opettaja valitsee ryhmälleen sopivia sisältöjä. Tämä vapauttaa melko tehokkaasti kiireeltä ja antaa aikaa oppia esimerkiksi ajattelun ja vuorovaikutuksen taitoja kunnioittaen sekä koko ryhmän että sen yksilöiden tarpeita. Tämä myös mahdollistaa tehokkaan perustaitoihin paneutuvan opetuksen järjestämisen.

Koulu on siitä metka paikka, että suurin osa on siellä aina näennäisesti pärjännyt ja tulee aina näennäisesti pärjäämään oli opetus järjestetty miten vain. Olemme kuitenkin jo pidempään olleet huolissamme niistä, jotka koulussa eivät pärjää. Tämä on erittäin hyvä ja tärkeä asia. Mutta eivätkös koulutipukkaat oikeastaan ole juurikin muutosta edeltäneen ajan tuote?

Itse olen kokenut, että olen opettajana saanut monipuolistuneiden työtapojen ja esimerkiksi nyt digilaitteiden käytön johdosta sellaisia lapsia innostumaan oppimisesta, joiden näen vahvasti olevan niitä, jotka ”perinteisessä peruskoulussa” eivät jaksaisi herkästi tapahtuvan negatiivisen oppijaminäkuvan syntymisen jälkeen enää ponnistella. Olen myös huojentunut siitä, että minulla on opetussuunnitelman puitteissa oikeus ja velvollisuus huomioida ja sallia jokaiselle yksilöllinen oppimispolku. Myös ilon ja vahvuuksien kautta saan tuoda päivittäin työssäni näkyväksi jokaisen omaa voimaa ja potentiaalia pärjätä ja jaksaa. Kiitos muutoksen.

Mitä toivon teiltä arvoisat Arno Kotro, Li Andersson ja kaikki muut kasvatus- ja opetusalan kentän toimijat

Minä toivon avoimuutta, uteliaisuutta ja intoa. Toivon muutosta, ja toivon muutosvastarintaa. Toivon avointa dialogia; kuunnellaan toisiamme ja annetaan kaikille tilaa puhua. Tämän avoimen dialogin pohjalta toivon rakennettavan koulutuspolitiikkaamme.

Kaikesta sydämestäni toivon kuitenkin eniten sitä, että jokainen kasvatustyötä tekevä muistaisi arjen hetkissä sen, mikä on kaikkein tärkeintä. Se kun ei suinkaan ole opetussuunnitelma eikä koulutuspolitiikka. Se on välittävä, arvostava, aito ja kunnioittava hetken ja siinä hetkessä kasvavan lapsen tai nuoren kohtaaminen. Siihen tarvitaan sydämen resurssi, joka kumpuaa jokaisen sisältä.

Miksikö niin? Siksi, että jokainen lapsi on valtava ihme. 

Ihmettelemisiin,

Anna

Enkeli taivaan ja kaikki se muu ylösnousemuksellinen kunnioittaminen, mitä opetyön arki on?

Minulla on ollut tapana nousta seisomaan, kun oppilaani nimi on mainittu koulun kevätjuhlassa stipendin saajana. Vaikeinta tehtävässä on aina ollut se, että olisin toki halunnut antaa stipendin jokaiselle oppilaalleni. Tai paremminkin sanottuna jokaiselle ainutlaatuiselle lapselle, kenen kanssa olen saanut olla tekemisissä. Jokainen heistä olisi stipendinsä ansainnut. Käsi sydämelläni uskon voivani vakuuttaa, että jokainen oppilaani tulee olemaan stipendinsä ansainnut. Toki myös kovasti toivon, että jokainen oppilaani tietää, että on sen ansainnut. Vaikkakaan ei välttämättä tule virallista tunnustusta saamaan. 

Ihan joka ikinen.

Miksi sitten olen noussut seisomaan? Siksi, että haluan kunnioittaa sitä suurta työtä, mitä lapsi tekee yhdenkin lukuvuoden aikana. Sellaista arvokasta ja ansiokasta, jota emme tule aina ajatelleeksi. Jokainen työvuosi on kunniansa arvoinen. Se sisältää iloa ja intoa sekä surua ja surkeutta. Tunteiden koko kirjon. Aikuisena minulla on kapasiteetti käsittää se kaikki. Aikuisena minulla on myös kyky ymmärtää, miten valtavan suuri työ on yhdenkin kouluvuoden läpikäymisessä sellaisella niin suurella pienellä ihmisellä.

Siksi minä aina nousen seisomaan.

Näin uuden lukukauden käynnistyessä tammikuussa pohdin jo tulevaa kevättä. Pohdin siksi, että toivon voivani tulevan lukukauden aikana osoittaa haluavani jokaisen oppilaani tietävän, että juuri hän ansaitsee sen kaiken suuren tunnustuksen, jonka jokunen stipendiaatti tulee saamaan. Pohdin asiaa myös menneen mediakeskustelun johdosta. Sellaisen, jossa kerrotaan, että seisomaan ei saa nousta.

Tulen jatkossakin kunnioittamaan jokaista oppilastani ihan jokaisessa arkipäivän tilanteessa. Myös kaiken juhlallisuuden keskellä haluaisin sen tehdä nousten seisomaan, kun he ansiokkaasti tulevat palkituiksi.

"Enkeli taivaan" kolmas säkeistö on perinteisesti laulettu seisaaltaan. Säestäjänä se hetki on aina ollut kylmiä väreitä nostattava. Kunnioitamme silloin jotakin ikiaikaista. Emme oikeastaan vanno Jumalan nimeä. Vannomme ihmisyyden nimeä. Vannomme sitä kaikkea suunnattoman arvokasta, jonka menneisyys, tulevaisuus ja nykyhetki punoo kokoon.

Emme saisi enää nousta seisomaan, kun sitä laulamme?

Teenkö väärin, jos jatkossakin nousen seisomaan, kun oppilaani noutaa stipendinsä?

Teenkö väärin, kun vaadin luokkakavereita taputtamaan toisilleen, kun he noutavat todistuksiaan? Ne kun ovat niitä elämän tunnustusta vaativan arvokkaita tilanteita.

Ylösnousemuksellisiin,
-Anna